maanantai 27. maaliskuuta 2017



MITÄ HELSINGIN MAALAISKUNNAN (NYK. VANTAA) ASUKAS AJATTELI TASAN 100 VUOTTA SITTEN? Vantaa-Seuran vuosikokouksen yhteyteen Taidemuseo Artsissa Myyrmäessä  oli jo vakiintuneen tavan mukaisesti järjestetty asiantuntijaluento. Tällä kertaa vuorossa oli FT, dosentti Tuomas Tepora, jonka tutkimuskohteena ovat sisällissotaan liittyvät tapahtumat Vantaan alueella. Erittäin mielenkiintoisen luentotunnin aikana pääpainona oli Vantaa-Seuran vuoden 1917 teeman ”Suomi 100 vuotta” mukaisesti vuosi 1917 ja siihen liittyvä traumaattisen kansalaissodan vuosi 1918.


 


FT Tepora kävi ammattitaitoisesti läpi historiallisten tapahtumien vyöryn, joka Helsingin maalaiskunnassa koettiin Suomen itsenäistymisen ja siihen liittyvän sisällissodan yhteydessä. Koska tapahtumat ovat historianharrastajalle pääpiirteissään tuttuja, keskityin kuvittelemaan niitä ajatuksia, joita maailman tapahtumia seuraavalla eläkeukolla oli mielessään tiistaina 27. maaliskuuta 1917 Helsingen eli Helsingin maalaiskunnan (nyk. Vantaa) teollistuneessa Dickursbyn taajamassa (kunnan kaupallinen ja hallinnollinen keskuspaikka oli Malmi, mutta se on nykyisin Helsinkiä):

 

”Euroopassa riehuu sota, jota syystäkin kutsutaan nimellä maailmansota. Itärintama on Jo puolitoista vuotta seissyt Vilnan tasolla Liettuassa. Nyt saksalaiset näyttävät saaneet uutta puhtia, ja rintama näyttäisi siirtyvän kohti Pietaria – tai Petrogradiksihan sitä Kerenskin valtaannousun jälkeen on alettu kutsua. Keisari Nikolai II tosiaankin syrjäytettiin helmikuussa tapahtuneessa vallankumouksessa ja on nyt perheineen viety tuntemaatomaan paikkaan – mitähän heille mahtaa tapahtua? Vallankahvassa näyttäisi nyt oleva lähes tuntematon poliitikko, lakimies Aleksandr Fjodorovitsh Kerenski.

 

Kerenski on sosialisti, kuten myös Suomen senaatin puheenjohtaja, entinen renkipoika Oskari Tokoi. Eduskuntauudistus vuonna 1906 ja tuo ”yleinen ja yhtäläinen äänioikeus” sai aikaan sen, että nyt jokainen renkipoika, piikalikka ja tehtaan työmies on äänioikeutettu. Siitähän seuraa, että Eduskunta tulee aina olemaan sosialistien hallussa. Kummallinen tilanne: Suomen korkein johtaja on sosialisti Kerenski ja Suomen senaatin puheenjohtaja on sosialisti Tokoi. jonka kannattajat ovat suomenkielisiä sosialisteja. Samaan aikaan täällä Helsingin maalaiskunnassa käyttävät valtaa ruotsinkielisten maanomistajien valitsema kunnallislautakunta, joiden puheenjohtaja on paroni Ramsay. Sotilaallisista asioista ja suhteista muihin valtioihin päättää Kerenski, Suomenmaan asioista Tokoi ja Pitäjän asioista Ramsay. Tästä ei missään tapauksessa voi seurata mitään hyvää!

 

Maailmansodan syttymisen jälkeen meillä meni yli kaksi vuotta todella hyvin: tehtaille tulvi tilauksia ja rahaa ja ruokaa riitti kaikille, Nyt on elintarvikkeista alkanut olla pulaa – onko se todellista, vai piilottelevatko maanomistajat vain viljaa, perunoita, voita ja lihaa parempien hintojen toivossa? Mökkiläisillä ei ole enää rahaa vuokranmaksuun ja monia on häädetty mökeistään. Tunnelmat alkavat päivä päivältä kiristyä ja maatyöläisten ja torpparien kerrotaan uhkaavan lakolla.

 

Venäjä on jo vuosia rakentanut linnoitusta Helsingin kaupungin ja maalaiskunnan ympärille suojatakseen Helsingissä olevaa laivastoa saksalaisten hyökkäyksiltä. Linnoituksia rakentamaan on tuotu liki kolmetuhatta kiinalaista sotavankia Mantshuriasta, ja heistä on ollut monenlaista harmia. Puutavaraa, viljaa ja muita tarpeita otetaan nyt talollisilta ilman kunnollisia korvauksia. Vankien vartijoina toimivat kasakat ovat tuoneet mukanaan malarian, johon monet maalaiskunnan asukkaat ovat sairastuneet.

 

Mitä Venäjä oikein suunnittelee? Helsinkiin on siirretty yli 10 000 sotilasta; onko tarkoituksena pitää Helsinki hinnalla millä hyvänsä, uhrata muu Suomi  ja käydä hyökkäävien saksalaisten kimppuun Suomessa näiden edetessä kohtia Pietaria? Se merkitsee maallemme valtavia tuhoja. Mutta mitä jos saksalaiset hyökkäävätkin rakennettua linnoitusta vastaan ja käyttävät myös täällä kloorikaasua, niin miten meidän käy? Tai alkavat pommittaa Helsinkiä laivoista, ilmalaivoista ja jopa lentokoneista, niin kuin nykyisin väitetään mahdolliseksi?

 

Sekä työväki että porvarit ovat perustaneet omia ”järjestyskaartejaan” turvaamaan laillista menoa. Joukot myös harjoittelevat sotatemppuja. Voiko tästä seurata muuta kuin että tulee sota ja veriset vaatteet?”.  

 

Ajattelemme helposti historiaa jatkumona, jossa tunnemme myös kaikki ennen meitä tapahtuneet asiat. Siksi voi olla vaikeaa ymmärtää, että 27.3.1917 maailman menoa mietiskelevälle ukolla ei ollut tietoa siitä, mitä tulee tapahtumaan – ainoastaan pelko tulevaisuudesta. Hän oli väärässä siinä, että Saksa hyökkäisi Venäjän kimppuun Suomen kautta. Eikä hän voinut kunnolla hahmottaa edessä olevia tapahtumia: keisariperheen murhaa Jekaterinburgissa Siperiassa, mikä merkitsi keisarivallan loppumista Venäjällä; Helsingin maalaiskunnan kunnallislautakunnan piiritystä Malmin kunnantalolla, mikä merkitsi järjestäytyneen yhteiskunnan sekasorron alkamista Helsingin maalaiskunnassa; Senaatin istuntoa 6.12.1917, mikä merkitsi Suomen itsenäistymistä;  tammikuun 28. päivää jolloin punainen lyhty nousi Hakanimessä työväentalon torniin ja julisti sodan, josta historianharrastaja käyttää nimeä sisällissota tai vuoden 1918 sota, liberaali poliitikko termiä kansalaissota, punaista puolta sympatisoiva nimeä veljessota tai kapina ja valkoinen puoli termiä vapaussota.

 

Mutta vaikka ukon pelko Saksan hyökkäyksestä Suomen läpi kohti Pietaria kuivui onneksemme kokoon, saapuivat saksalaiset sotilaat huhtikuun puolivälissä 1918 Helsingin maalaiskuntaan vallattuaan Helsingin, ja jatkoivat matkaa kohti Riihimäkeä, Hämeenlinnaa ja Lahtea.

 

Tikkurilan ukon olisi ehkä vaikea ymmärtää, miksi läheiseen Hakkilan kylään haudataan yli 30 vuotta myöhemmin kuusi vuonna 1918 kaatunutta nuorta asevelvollista saksalaissotilasta. Ja vielä vaikeampi on ymmärtää, että samalla hautausmaalla lepää  364 kaatunutta saksalaissotilasta ja 201 hukkunutta saksalaista merisotilasta. Vaikka me tiedämmekin tapahtuneen, emme ymmärrä sen pohjimmaisia syitä…

 Tutustu kirjoittajaan:  https://www.mattihilli.fi
 

 

tiistai 7. maaliskuuta 2017





MÂDÁHÀN – HEVONEN, JOKA NELISTÄÄ PILVIEN HALKI 


MARSKI RATSASTAA AASIASSA JA OLUTPULLON KYLJESSÄ

 
 

Saunaoluita noutaessa sattui silmääni Tammiston Alkossa olutpullo, jossa venäläisen upseerin kenttäpukuun pukeutunut tutunnäköinen hahmo ratsastaa vuoristoseudulla. Oluen merkkinä oli sana Mâdáhàn ja etiketin laidassa teksti: ”Mâdáhàn ratsasti Filip hevosellaan 14 000 kilometrin matkan halki Keski-Aasian Kirgisiasta Pekingiin. Ratsunaan hänellä oli hevonen, jolla oli itsemurhataipumuksia.”  
 
 
Vaikka en uskonut olevani väkevän Tropical Milk IPA:n (niin pullossa luki) ystävä, niin pitihän tuo italialaispanimon yhteistyössä Kallio Brewery Ltd:n kanssa tuottama pullo ostaa. Alkon naismyyjä ei oikein ymmärtänyt innostustani pullon huomattuani, saati hieman sekavaa tarinaani marsalkka Mannerheimin ratsastusmatkasta halki Aasian. 
 

Matka halki Aasian 

 

Silloinen Venäjän armeijan ratsuväen eversti C.G.E.Mannerheim teki vuosina 1906 – 08 vaativan ratsastusmatkan halki Aasian. Vaikka hänen osuutensa oli selvästi sotilaspoliittinen, oli matka alun perin tieteellinen. Ranskalainen tiedemies Paul Pelliot oli suunnittelemassa Venäjältä käsin tehtävää tutkimusmatkaa Kiinaan. Matkan pituudeksi oli suunniteltu kaksi vuotta ja matkareitiksi Tashkent - Kashgar - Kutsha - Lobnor - Shatshzhou - Si-an-fu - Ta-tong-fu - Peking. 
 
Venäjän sotaministeriö päätti käyttää Pelliot`n retkikuntaa hyväkseen ja liittää siihen "siviilinä" yhden venäläisupseerin. Tämä tuli varustaa kansatieteen ja luonnonhistorian tutkimukseen soveltuvilla välineillä. Retken aikana otetut valokuvat osoittavat, että Mannerheim todellakin esiintyi siviilinä – olutpullon etiketissä Marskin asu onkin aivan liian sotilaallinen. Yksi syy siihen, että Mannerheim valittiin tehtävään, oli hänen laaja kielitaitonsa ja se, että hän ei ollut kansallisuudeltaan venäläinen ja saattoi siten käyttää Suomen suuriruhtinaskunnan passia.   
 
Tehtävä oli kuitenkin pohjimmaltaan sotilaallinen: Mannerheimin tuli kerätä sotilaallista tietoa Kiinan läntisistä ja pohjoisista rajamaakunnista, armeijan ja hallinnon reformeista ja sotilaspoliittisesta tilanteesta sekä marssireiteistä Venäjältä Lanzhoun ja Pekingin suuntiin.
 
Mannerheimin ja Pelliot´n välit kuitenkin kiristyivät jo matkan alkuvaiheessa, ja kahden kovaluontoisen ja kunniastaan tietoisen miehen tiet erosivat pian matkan alkuvaiheessa. Mannerheim jatkoi omaa retkikuntaa johtaen ja saamaansa tehtävää suorittaen. Mannerheim tutustui Kiinan sotilaalliseen tilanteeseen, teki muistiinpanoja, otti valokuvia ja piirsi karttaluonnoksia. Matkalta palattuaan hän sai esitellä laatimansa laajan raportin myös keisarille. Raportin sotilaallisena johtopäätöksenä oli Kiinan kanssa syntyneessä konfliktissa vallata Sinkiangin ja Gansun maakunnat ja katkaista Kiina keskeltä. Raportti painettiin 1909 Venäjän armeijan virkakäyttöön. 
 

Mannerheim esiintyy keksityllä nimellä 

 

Tuosta kiinankielisestä Mâdáhàn, tai kuten hän itse sen sanoo, Ma-ta-khan –nimestään Mannerheim kertoo muistelmissaan. Hän oli joutunut pysähtymään Sinkiangin maakunnassa sijaitsevaan Kašgarin kaupunkiin odottamaan luvattua matkustuslupaa ”suomalaista Mannerheimia varten, joka matkustaa Venäjän hallituksen suojeluksessa”. Kun lupaa ei järjestynyt, neuvoi Venäjän konsuli Kolokov Mannerheimia hankkimaan paikallisen nimen ja passin; konsuli ehkä tajusi, ettei venäjänkielisellä isännimellä varustettu ja venäjäksi litteroitu Mannergeim ollut siinä tilanteessa paras mahdollinen. 
 
Konsuli Kolokov selitti, että Mannerheimin sukunimen kaksi ensimmäistä kirjainta sopisivat hyväkaikuiseksi alkutavuksi uuteen nimeen; ne nimittäin tarkoittavat hevosta ja esiintyvät ”monien dungaanikenraalien nimessä suosittuna alkutavuna. Ensi tavuun kiinalaisten on tapana liittää kaksi muuta, jotka yhdessä sen kanssa muodostavat jonkun miellyttävän ajatuksen". 
 
Niin kiinalainen palvelija pyöräyttää kaksi siroa tavumerkkiä Ma:n jälkeen. ”Nimeni oli nyt Ma-ta-khan eli Hevonen, joka nelistää pilvien halki”, kertoo Mannerheim. ”Tämä nimi saavutti ylen suopean vastaanoton niiden viranomaisten keskuudessa, joiden oli tarkastettava papereitani”, hän toteaa. 
  

Mannerheim ja olut 

 

Mutta sopiiko G. Mannerheim hevosineen oluen mannekiiniksi? Eikö häntä mieluummin yhdistä venäläisten upseereiden suosimaan konjakkiin sekä shampanjaan ja muihin viineihin; ja ennen kaikkea jatkosodan päämajan ruokaryypyksi kehitettyyn pöytäviinan, akvaviitin ja vermutin seokseen, piripintaiseen Marskin ryyppyyn? 
 
Olutasiantuntija Heikki Kähkönen kertoo, että Mannerheim piti hyvästä ruoasta ja maukkaista juomista. Mannerheimin viinikellarissa oli runsaasti laadukkaita ranskalaisia, unkarilaisia ja saksalaisia viinejä. Marsalkka piti myös snapseista, konjakeista ja skotlantilaisista mallasviskeistä. 
 
Mutta nuorena upseerina Nikolain ratsuväkikoulussa Pietarissa Mannerheim pääsi myös oluen makuun. Pietari ei ollut 1800-1900-lukujen vaihteessa kovinkaan tunnettu olutkaupunki, mutta kaupungissa oli tuohon aikaan oluttupia, joissa tarjoiltiin jopa saksalaista Löwenbräu-olutta.  
 
”Tuohon aikaan yksi Pietarin merkittävimmistä oluttehtaista tunnettiin nimellä Kalininskin panimo. Sen oli perustanut nykyisin suomalaisena tunnetun Krohnin suvun yksi kantaisistä, saksalainen emigrantti Abraham Krohn keisarinna Katariina Suuren myötävaikutuksella vuonna 1790. Myöhemmin panimo tunnettiin nimellä Stepan Razin”, kertoo Heikki Kähkönen. 
 
Syyskuussa 1917 annettiin väliaikainen kieltolaki, jonka myötä oluenpano tyrehtyi Suomessa lähes täysin; itse kieltolaki tuli voimaan vasta kesäkuussa 1919. Kansalaissodassa valkoisten armeijaa komentanut Mannerheim oli kuitenkin viehtynyt Suomessa pantuun olueen. Jättäessään sodan jälkeen ylipäällikön tehtävät hänen lähimmät upseerinsa ja ystävät järjestivät esimiehelleen juhlallisen päivällisen, jonka ruokajuomina tarjoiltiin snapseja, portviiniä, samppanjaboolia sekä stoutia ja olutta.  
 
Edesmennyt olutkirjailija Unto Tikkanen kertoo kirjassaan Viinin ja oluen lähteillä, että marsalkan seurueen arkiruoan kyytipojaksi lounaalla tarjottiin yksi ryyppy ja päivällisellä kaksi. Lisäksi juotiin olutta tai vettä, ei koskaan maitoa tai piimää.  
 
”Mikkelissä oli tuolloin kaksi panimoa. Vuodesta 1943 saatavilla oli vain saksalaisille joukoille saksalaisesta maltaasta valmistettua olutta, koska muunlainen kotikaljaa vahvemman oluen valmistus oli kiellettyä vuoteen 1948 asti”, Tikkanen kirjoittaa. 
 
Mannerheimin Mikkelin klubin pöydässä nauttima olut olikin yleensä sitä mitä Hotelli Kalevan henkilökunta oli onnistunut marsalkalle hankkimaan. Marskin pöydässä siis todennäköisesti juotiin saksalaista olutta.
 
 
Mutta Mâdáhànin pullossa oleva olut on seitsenprosenttista, punaista IPA:a. Nyt kun suu alkaa kuivua huomaan, että se taisi olla aika maukasta ja sitä olisi pitänyt varata toinenkin pullo… 
 
Tutustu kirjoittajaan: http://www.mattihilli.fi
 
Käytetyt lähteet:
 
G. Mannerheim; Muistelmat, Ensimmäinen osa (Otava 1951)
 
Helsingin suomalainen klubi: Mannerheim sivusto (Mannerheim.fi)
 
Heikki Kähkönen: ”Olut maistui Mannerheimin pöydässä”, Suomen Panimoliitto ry
 
Unto Tikkasen sitaatit Heikki Kähkösen blogista.
 
 
 

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017



PADISEN LUOSTARIVELJET HELSINGAAJOEN RANNOILLA –

KUUSISATAA VUOTTA TOLKO BYN LAAMANNINKÄRÄJISTÄ

 

Laamanninkäräjillä

On pääsiäispaaston ensimmäinen maanantai Herran vuonna 1417, eli tuolloin käytetyn juliaanisen ajanlaskun mukaisesti 1. päivä maaliskuuta 1417. Kalenteri oli silloin viikon verran jäljessä nykyisestä, ja kevät taisi olla jo pitkällä. Kantavat rekikelit voisivat päättyä milloin tahansa loskakeleihin tai jopa kelirikkoon. Siksi Ruotsin kuningaskuntaan kuuluvan Österlandenin eli Itämaiden, nykyistä Suomea vastaavan valtakunnan itäosan korkein oikeusviranomainen, laamanni Claus Fleming on seurueineen matkalla kohti nykyistä Vantaan Ylästöä. Claus Flemingin tarkoituksena on pitää laamanninoikeuden istunto Helsingaa-joen rannalla olevassa talossa, lähellä Santti Laurenciuksen kirkkoa sijaitsevassa Tolko byn kylässä. Säilyneestä asiakirjasta käräjätalon tarkka paikka ei ilmene, mutta luultavasti se on sijainnut nykyisessä Vantaan Ylästössä Vantaanjoen rannalla, nykyisten  Petaksen ja Grotensin talojen paikkeilla. Kutsun sitä tässä oletetulla nimellä ”Tolkens”. Siellä asui kylälle nimensä antanut virkamies, tulkki. Helsingaan eli Helsingen pitäjän keskus sijaitsi Kirkonkylässä ja Tolkebynkosken (tai millä nimellä Ruutinkoskea silloin kutsuttiinkaan) suvanto oli paikka, jossa pohjoisesta kevyillä haapioillaan tulleet hämäläiset erämiehet ovat voineet tehdä turkiskauppaa kaukaiseen Bysantin valtakuntaan matkalla olleiden kauppamiesten kanssa – siksi tulkki oli tarpeen. 
 

Samaan aikaan matkaa ratsukko saattajineen pitkin nykyistä Itäpellontietä kohti Tolkensin taloa. Matka Övitsbölen yksinäistalosta Tolkensiin on vain runsaan kahden virstan eli alle 2,5 km:n pituinen, mutta laamanninkäräjien lautakuntaan kutsutun miehen on käyttäydyttävä arvonsa mukaisesti, eikä käveleminen tule kysymykseen. Siksi hän ratsastaa parhaisiinsa pukeutuneena miekka vyöllään keihäällä varustetun rengin taluttaessa hevosta. Koska käräjätalossa tuskin on tarpeeksi tilaa hevoselle, ratsastaa renki takaisin ja tulee illalla noutamaan isäntäänsä. Isännän nimi on Laren Övidsson (Laurencius Øuidtsson). Hänen isänsä Övidin mukaan on tämän perustama uudiskylä saava nimekseen Övitsböle.

 

Emme tiedä, mitä kaikkea käräjillä tapahtui ja mitä kaikkia asioita siellä käsiteltiin. Tiedossa on ainoastaan yksi varmuudella käräjillä käsitelty asia. Juhannuksen tienoilla, ilmeisesti vuonna 1415 tai 1416, oli joukko Padisen luostarin maallikkoveljiä kalastanut nousulohta vastapäätä Helsingaa-joen Farzabyn (Forsbyn. Koskenkylän) vesialuetta; kyseessä oli siis nykyinen Vantaanjoen  Vanhankaupunginkoski. Luostarin maallikkoveljet, joita paikalliset asukkaat virheellisesti kutsuivat munkeiksi, olivat syystä tai toisesta siirtyneet kalastamaan kyläläisten puolelle jokea, ja tästä oli aiheutunut pienimuotoinen tappelu.

 

Ruotsin kuningas Magnus Eriksson oli Turussa 15.5.1351 allekirjoittamallaan lahjakirjalla luovuttanut eräiden muiden etuuksien ohella ”piscaturam salmonum in Helsingaa” eli lohikalojen (lohen ja taimenen) kalastusoikeuden Helsingaa-joen ”ylemmässä ja alemmassa kalastamossa”. Lahjan saajana oli Revalin hiippakunnassa eli nykyisessä Virossa sijaitseva Padisen sistersiläisluostari. Tuo lahjakirja on ensimmäinen laajasti tunnettu historiallinen dokumentti, jossa Helsingaa, myöhempi Helsinge eli Helsingin Pitäjä mainitaan, ja siksi vantaalaiset viettävät kevätpäivää 15.5.1351 oikeutetusti Vantaan syntymäpäivänä. Meille ylästöläisille Tolkinkylän käräjäpäivä 1.3.1417 on melkein yhtä oikeutetusti Ylästön – jos ei syntymäpäivä – niin ainakin nimipäivä.  
  

Paikannimet kantavat historiaa 


Vaikka nykyisen Vantaan alueella oli asunut ihmisiä jo lähes 10 000 vuotta, Uudenmaan rannikko oli tuhat vuotta sitten lähes asumatonta aluetta. Suomenkielinen asutus oli keskittynyt sisämaahan ja tyhjä rannikkoseutu ikään kuin odotti uusia asukkaita. Kun eräille Ruotsin alueille alkoi syntyä painetta uusien viljelysmaiden saamiseksi, olivat edellytykset muuttoliikkeelle olemassa.  

 
1100-luvulle tultaessa koettiin yli puolitoista sataa vuotta kestänyt lämpökausi, joka saattoi olla syynä siihen, että uudisasukkaita saapui Tanskasta asti. Laren Övidssonin isä Övid oli mahdollisesti tanskalaisen maahanmuuttajan jälkeläinen ja ehkä itsekin maahanmuuttaja.

 

Ruotsalaiset siirtolaiset nimesivät rannan tuntumassa olevat asumuksensa maastonkohtia tarkoittavilla päätteillä, kuten -lax, -näs, -vik ja -ö. Sen sijaan mantereella, paikoissa, joissa oli mahdollista raivata riittävästi pelto- ja niittymaata, käytettiin vanhempaa asutusta tarkoitettaessa sanaa by, kylä. Jos by-kylän ”reviirille” perustettiin uudiskylä tai -talo, käytettiin sen nimessä by-sanan asemesta uudistilaa tarkoittavaa böle-sanaa. Vantaalaisten kylien ruotsinkielisistä nimistä voi useimmiten päätellä niiden suhteellisen iän: Tolkby ja Kyrkoby ovat by-päätteisinä vanhempia kuin böle-päätteiset Övitsböle tai Sillböle.

 

Tolkinkylä (1417 Tolko by, nykyinen Tolkby) on ilmeisesti saanut nimensä siitä, että siellä olevan kantatilan omisti tulkkina (tolk) toiminut mies. Toki on mahdollista, että kyseessä olisi lisänimeä Tolk(e) kantanut henkilö; mahdollisesti kuitenkin ammatiltaan tulkki. Kantatalo lienee sijainnut nykyisten Petaksen ja Grotensin talojen paikalla lähellä nykyistä Ruutinkoskea. Kuusisataa vuotta sitten kosken nimi ei kuitenkaan ollut Grotens-nimestä väännetty Ruutinkoski ; talonnimen alkuna on sen perustajan, kornetti Anders Grothin nimi. Koskea on ehkä kutsuttu Tolkobynkoskeksi tai sitten nimellä, joka on hävinnyt. Jos paikka oli kaupan kannalta tärkeä, sillä on voinut olla muinaisten hämäläisten antama suomenkielinen, mutta sittemmin hävinnyt nimi. Tällaisia nimiä tunnetaan Vantaanjoen varsilta.
 
Kylän suomenkielinen nimi Ylästö on ns. kansanetymologia, eräänlainen väärinymmärrys. Nimi Övitsböle on sekoitettu över-sanan kanssa, ja uskottu nimen tarkoittavan jotain ylhäällä olevaa (esimerkiksi joen yläjuoksulla kirkolta katsoen oleva kylä).
 

Övitsbölen (Øuidtsböle) nimi tulee kuitenkin kiistatta kylän ensimmäisen isännän nimestä Övid (Øuid), jonka alkuperä on muinaisruotsin etunimi Øuidher. Se tarkoittaa yksinkertaisesti Övidin uudistaloa tai –kylää. Etunimi myös periytyi hänen jälkeläisilleen, joiden suvut hallitsivat neljää kantatilasta lohkottua taloa, jotka olivat Smeds, Syrak, Lassas ja Ollas. Övitsbölen varsinaista perustamisvuotta ei tunneta; ilmeisesti Övid perusti talon 1300-luvun loppupuolella. Mahdollisesti hän oli kotoisin Tolkinkylästä ja joka tapauksessa Övitsböle perustettiin Tolkinkylän maille. Tämä on pääteltävissä 1500-luvun veroluetteloissa olevista veroluvuista, jotka Tolkbyn ja Övitsbölen osalta muodostavat yhteenlaskettuina kokonaisluvun.


Edellä kuvatusta Tolkobyn oikeudenkäynnistä on säilynyt ainoastaan laamanni Flemingin kalastusriitaa koskeva tuomio. Siinä valtakunnan ylin tuomari julistaa korskeasti tuomionsa, joka alkaa: ”Tulkoon tiettäväksi kaikille, jotka tämän kirjeen kuulevat taikka lukevat, että siinä tutkinnassa, jonka minä Klaus Fleming, ritari ja Itämaan laamanni, pidin laamanninkäräjillä Helsingaan talonpoikien [=lautamiesten] kanssa Tolkinkylässä (”Claws Flæmingh, riddare och lagman i Österland, lagmantzingh hiolt meth almoghen af Helsingaa i Tolko by”) vuonna 1417, ensimmäisenä paaston maanantaina ---- ja lautakunnassa istuivat nämä neljätoista: ----  Laurencius Øuidsson---”.

 
Meille ylästöläisille on vuoden 1417 käräjien kannalta tärkeintä se, että kylämme perustajan poika istui laamanninkäräjien lautakunnassa; oikeudenkäynnin lopputulos ei ole niin tärkeä. Kerrottakoon kuitenkin, että tuomiossaan laamanni Fleming kieltää munkkeja käyttämästä Farzabyn (Koskenkylän) kyläläisten rantaa ja vesialuetta. Tuomionsa vakuudeksi mahdollisesti kirjoitustaidoton laamanni liittää päätökseen sinettinsä. Tuomiostaan laamanni laskuttaa kuusi hopeamarkkaa. Talonpojille summa oli suolainen, mutta tuskin sen vuoksi laamanni olisi lähtenyt rasittavalle matkalleen; Tolkobyn käräjillä 1417 on todennäköisesti ratkaistu muitakin oikeusjuttuja ja ehkä käsitelty hallinnollisia asioita. Niistä ei kuitenkaan ole säilynyt tietoja. 
 

Miksi sitten yksittäinen, suhteellisen vähäistä tapahtumaa koskeva tuomio on säilynyt nykypolville? 


Turun tuomiokirkon mustakirja

Kun Novgorodin sotajoukko vuonna 1318 poltti Turun tuomiokirkon ja Turun kaupungin sekä kaupungin läheisyydessä sijainneen Kuusiston piispanlinnan, se tuhosi samalla lähes kaikki Suomen siihenastisen historiankirjoituksen rakennuspalikat – oikeudelliset asiakirjat, joihin tuon aikakauden historiantutkimus pääasiassa perustuu. Onneksi Turun hiippakunnan tuomiorovastiksi valittiin 1465 myöhemmin piispaksi kohonnut oppinut ja tarmokas pappismies, suomalaissyntyinen Magnus Särkilahti. Hän käynnisti kopiointityön, jossa tuhoutuneiden asiakirjojen jäljennöksiä kopioimalla pyrittiin saamaan takaisin käyttöön hiippakuntaa koskevat paavinkirjeet sekä kuninkaan tai arkkipiispan päätökset, ja ennen kaikkea Turun tuomiokirkon omaisuutta tai oikeuksia koskevat sopimukset, päätökset ja tuomiot.  
Myös novgorodilaisten hyökkäyksen jälkeisiä asiakirjoja kopioitiin, yleensä kuitenkin vain siltä osin, kuin niillä oli yhteyttä kirkon oikeuksiin. Tämä osoittautuikin viisaaksi ratkaisuksi, kun uusi tulipalo vuonna 1485 tuhosi taas Kuusiston linnan arkiston. Asiakirjojen kopiointia jatkettiin aina vuoteen 1515, jolloin kaikki 727 kopioitua asiakirjaa siirrettiin Tukholmaan ja sidottiin mustakantiseksi kirjaksi nimeltään Registrum ecclesiae Aboensis, Turun tuomiokirkon kopiokirja, tai tuttavallisesti vain Musta kirja. 
Mustaakirjaa pidetään syystäkin tärkeimpänä Suomen keskiajan historian lähteenä. Ylästön kotiseutuhistorian kannalta sen tärkeimmät dokumentit ovat Kuningas Magnus Erikssonin Turussa 15.5.1351 allekirjoittama lahjakirja ja laamanni Claus Flemingin Tolkobyn kylässä 1.3.1417 allekirjoittama tuomio, joista ensin mainittu sisältää ensi kertaa Vantaan alkuperäisen nimen Helsingaa ja viimeksi mainittu selittää Ylästön alkuperäisen nimen Övitsböle synnyn. 
 

Lahjana oikeus Porvoon papinvirkaan ja Vantaanjoen kalastamoihin '

 

Huhtikuun 1351 alkupäivinä Ruotsin kuningas Magnus Eriksson oli Haapsalun linnan kirkossa lahjoittanut ”sielunsa autuudeksi” oikeudet Porvoon papinvirkaan ja siihen liittyviin tuloihin Padisen luostarille. Turussa 13.5.1351 kuningas vahvisti lahjoituksensa ehdot ja kaksi päivää myöhemmin täsmensi lahjoitustaan lisäämällä siihen Porvoon pappilan kalavedet sekä lohikalojen kalastusoikeuden Helsingaa-joen ”alemmalla ja ylemmällä kalastamolla”. 
Alemmalla kalastamolla tarkoitetaan selvästi Helsinginkosken eli Vanhankaupunginkosken ja Pikkukosken välistä koskialuetta, joka nykyisin on padottu ja perattu, eikä lohikosken entinen mahtavuus siksi helposti avaudu katsojalle. Sen sijaan ylemmän kalastamon sijainnista on esiintynyt erilaisia näkemyksiä.
Ylempi kalastamo on eräiden aikaisempien tutkijoiden mukaan sama kuin nykyinen Vantaankoski. Toisen ja nykyistä käsitystä vastaavan näkemyksen mukaan kalastamo olisi alkanut Tolkinkylänkosken eli nykyisen Ruutinkosken suvannosta ja jatkunut läpi Ruutinkosken, Pitkäkosken, Mustakosken ja Vantaankosken aina Vantaankosken niskalle nykyisen Kehä III:n länsipuolelle.

Laamanninoikeuden tuomiosta ilmenee, että luostarin kalastusoikeus on koskenut vain joen toista puoliskoa toisen puolen kuuluessa kyläkunnalle. Tai tarkkaan ottaen kalavettä oli vain 2/3 osaa joen leveydestä, koska joen keskellä kulki yhden kolmasosan levyinen kuninkaanväylä, joka lain mukaan oli jätettävä vapaaksi kalan kulkua varten. Miten tarkkaan lakia täällä syrjäseudulla noudatettiin, on toinen asia. Eiväthän luostarin kalamiehet aina malttaneet pysyä edes omalla puolellaan jokea.  

Vaikuttaisi, että luostarin kalastusalue on jokisuusta Pikkukoskelle ollut joen itäpuolella, mutta Ylästön kohdalla joen eteläpuolella. Ylästöä vastapäätä oleva Niskalan (Nackböle) yksinäistalo saattaa alun perin olla luostariveljien tukikohta tai luostarin omistama lampuotitila, jossa asuva vuokralaisperhe osallistui kalastukseen ja sen valmistelutoimiin. Nykyisessä Munkkiniemessä on myös sijainnut luostarin tukikohta ja lohitynnyreitä Tallinnaan tai Padiseen kuljettavien jaalojen lastauspaikka.

Luostari sai kalastusoikeudet alkukesästä, joten sen edustajat hyvinkin ehtivät pyytämään lohta keskikesällä lohen nousuaikana, ja syksymmällä taimenen ja kaikkein lihavimpien lohien noustessa virtaa pitkin kutupaikoilleen. Todellisuudessa emme tiedä, miten halukkaasti lohta pyydettiin, koska mitään tietoja siitä ei ole säilynyt. Vuoden 1417 käräjäpöytäkirja on ainoa dokumentti joka todistaa, että luostari todella käytti kalastusoikeuksia hyväkseen, eikä esimerkiksi myynyt tai vuokrannut niitä jokivarren tilallisille.
Luostarin ote kalavesiin alkoi 1400 luvulla heikentyä poliittisten muutosten myöstä, ja vuonna 1428 Padisen luostari myi oikeutensa sadalla Englannin noobelilla (puntaa edeltänyt kultaraha) Turun tuomiokapitulille. Keskiaikaisen rahayksikön vertaaminen nykyrahaan on erilaisten talousjärjestelmien vuoksi lähes mahdotonta, mutta rahan kultapitoisuuden perusteella voisi karkeasti arvioida yhden noobelin vastanneen noin viittäsataa nykyeuroa, jolloin kauppahinta olisi 50.000,- euron luokkaa. Tuon verran siis maksettiin Porvoo, Sipoon ja Pernajan seurakuntien kirkollisveron tuotosta, pappilasta viljelysmaineen ja kalavesineen sekä kahdesta kalastamosta. Vaikka rahan suhteellinen arvo on luontaistaloudessa rahataloutta suurempi, lienee maksettu hinta ollut alhainen, mutta viimeistään Martti Lutherin käynnistämän reformaation myötä oikeudet olisi joka tapauksessa menetetty. Padisen luostarin toiminta päättyi 1558 ja luostarista on jäljellä enää rauniot.   



Pyhän Bernhard Clairvaux´laisen seuraajat


Suomessa vaikuttaneista munkkikunnista tärkeimmät olivat dominikaanit ja fransiskaanit. Padisen luostarissa ja kalastusoikeuksien vuoksi myös Helsingaassa vaikuttaneet munkit ja maallikkoveljet sen sijaan kuuluivat sisterssiläiseen veljeskuntaan. Munkkikunta syntyi jonkinlaisen opillisen riidan seurauksena, minkä vuoksi joukko ranskalaisia munkkeja vuonna 1098 erosi meille yrttilikööristä tutusta benediktiinien munkkikunnasta, ja perusti oman luostarin Ranskassa sijaitsevaan Citeaux´hun. 
Sisterssit nousivat vaikutusvaltaiseen asemaan liikkeessä vaikuttaneen aatelistaustaisen teologin ja myöhemmin pyhimykseksi julistetun Bernhard Clairvaux´laisen ansiosta. Teologina hän korosti Neitsyt Marian asemaa ihmisen ja Jumalan yhteyden välittäjänä, mutta hallinnollisena organisaattorina hän korosti kirkon juridisia oikeuksia ja ennen kaikkea veljeskunnan tehtävää osallistua ristiretkiarmeijan rinnalla pakanoiden käännyttämiseen.
Juuri tässä on syy siihen, miksi kuningas Magnus ei ollut ”sielunsa autuuden” vuoksi halukas tekemään lahjoitusta Itämaassa eli Suomessa toimineille dominikaanien tai fransiskaanien luostareille tai Naantalin birgittalaisluostarille, vaan suuntasi katseensa ulkomaille. Kuningas oli vuonna 1348 tehnyt Nevajoelle sotaretken silloista Novgorodin valtakuntaa vastaan vallatakseen Ruotsille Suomenlahden perukan kokonaisuudessaan. Sotaretki kuitenkin epäonnistui, ja kuningas joutui perääntymään Pähkinälinnaan jätettyjen joukkojen tuhoutuessa novgorodilaisten hyökkäykseen. Sotaretken uusimiseksi kuningas tarvitse ristiretkiajatukselle omistautuneen veljeskunnan tukea ja Itämeren etelärannikon valtioiden apua, mutta hanke ei loppujen lopuksi johtanut muuhun kuin valtakunnalle aiheutuneisiin taloudellisiin vaikeuksiin. 


Mutta oli poliittisen juonittelun lopputulos kuinka hyvä tai huono tahansa, kuninkaan poliittisista vaikuttimista kummunnut lahjoitus vaikutti yli kuudenkymmenen vuoden ajan myös silloisten ylästöläisten elämään.    

Vaikka jopa Flemingin tuomiossa mainitaan Forsbyn puolelle tunkeutuneiden kalamiesten alleen Padisen munkkeja (mwnka aff Pades), lienee kysymys maallikkoveljistä, joita kutsuttiin ”partaisiksi veljiksi”, koska heidän päälakeaan ja partaansa ei ollut munkkien tapaan ajeltu. He eivät olleet tehneet luostarilupausta, joten he saattoivat matkustaa ja yöpyä tavallisten ihmisten joukossa eikä heidän tarvinnut osallistua läpi vuorokauden toistuviin rukoushetkiin ja messuihin. 

Tämän tarinan kannalta tärkeä asia kuitenkin on, että sisterssien luostarisääntö kielsi hyvin tiukasti lihan syömisen; ravinto koostui viljatuotteista kuten puurosta ja leivästä, juureksista ja sipuleista sekä erilaatuisesta kalasta. Kaloiksi luettiin myös valaat, joista Itämeren alueella tärkein oli pyöriäinen eli merisika; käyttämissäni lähteissä ei kuitenkaan ole tietoa, syötiinkö luostarissa pyöriäisen lihaa. Jotkut teologit laskivat myös hylkeet ja Vantaanjoessakin yleisen saukon kaloiksi; näiden liha on hyvinkin voinut maistua maallikkoveljille, etenkin jos nämä viettivät talven Itämeren tällä rannalla. 
Padisen luostari sai tarvitsemansa kalat pääasiassa Suur-Pakrin saaren luona olevilta kalavesiltään, jossa luostarin lampuodit eli tilojen vuokraajat kalastivat ainakin silakkaa ja kilohailia ja mahdollisesti muitakin lajeja, kuten säynävää, siikaa, nokkakalaa ja kampelaa. Tällaisen vähärasvaisen ”talouskalan” rinnalla Vantaanjoen rasvainen lohi ja taimen merkitsivät luostarin väelle juhlaruokaa, jota välttämättä ei hierarkiassa alhaalla olevalle palvelusväelle tarjottu. 
Luostarin kalastusoikeuksien käytöllä on tuskin ollut mitään vaikutusta paikallisten asukkaiden hengelliseen elämään tai kirkkorakentamiseen, mutta sisterssiläiseen luostariperinteeseen liittyvässä, sen ajan moderneimmassa kalastustekniikassa on varmasti ollut myös kotikylämme silloisilla asukkailla oppimista, ja jotain uusista kalastustavoista on varmaankin omaksuttu.  



Luostariveljet kalamiehinä



Lohen ja sen pikkuserkun taimenen meressä kasvavat muodot palaavat takaisin syntymäjokeensa lisääntymään. Itämeren pohjoisrannan jokiin lohi alkaa nousta juhannuksen tienoilla, mutta 1400-luvulla käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan ajankohta oli viikkoa aiemmin. Paras saalisaika kestää heinäkuun loppuun, jolloin taimen alkaa puolestaan nousta jokeen kuteakseen lokakuussa.

Molemmat kalalajit nousevat pitkää koskijaksoa – kuten vaikkapa Ruutinkoskelta Pitkäkosken niskalle – pätkä kerrallaan, pitäen taukoja ja usein leväten sopivan kiven takana. Juuri tähän perustui alkeellisin lohenkalastuksen muoto: väkäpäisellä keihäällä tai kehittyneemmällä välineellä, monikärkisellä atraimella lävistetään kala ja nostetaan se rannalle. Tuolloin kala luonnollisesti vahingoittuu, ja sen arvo alenee. 

Flemingin tuomiosta voidaan päätellä, että talonpojat käyttivät ”alkeellista” kalastusteniikkaa, siis joko pelkkää keihästä tai atrainta, sen sijaan luostariveljet ja heidän apulaisensa olivat rakentaneet laxakaar tai laxa kistha nimisiä pyydyksiä. Kysymyksessä on myöhempinä vuosisatoina suomeksi tainion nimellä tunnettu lohitarha tai lohikistu; tuomiossa mainitut termit tarkoittanevat samaa tai samantyyppistä pyydystä. 

Lohitarhan rakentamiseksi tarvittiin nuoria kuusia, näreitä, joiden pituus riippui pyydyksen sijoituspaikan veden syvyydestä. Näreet kuorittiin, latvapuoli teroitettiin ja ne sidottiin vitsaksella vierekkäin pitkiksi sälelevyiksi. Sälelevy vietiin jokeen, näreiden teroitetut latvapuolet painettiin joen pohjaan ja koivupuusta veistetyllä nuijalla hakattiin puut pohjaan. Lopullinen tukevuus saatiin junttaamalla säleitä koivun tai tammen tyvestä tehdyllä painavalla juntalla, jonka kylkiin oli sepän takomilla nauloilla kiinnitetty sopivan muotoiset puunoksat kahvoiksi. Junttaamisen jälkeen sälelevyt sidottiin toisiinsa vitsaksilla.   

Sälelevyistä muodostettiin ensin ylösalaisin olevan V:n muotoinen seinämä ylävirtaan päin ja sen jälkeen pyydyksen rakentamista jatkettiin pystyttämällä sivuihin loivasti kiinnittyvät ”siivekkeet”. Lopuksi tarvittiin vielä poikittainen seinämä V:n aukon taakse. Kun lohi havaitsi säleikön, se kääntyi kohti väljää V:n aukkoa pyrkien ylävirtaan päin ja jäi hetkeksi lepäämään, koska ei voinut selän takana olevan seinämän vuoksi pyörtää ympäri.  
Tässä vaiheessa kalastaja vangitsi lohen pitkän varren päässä olevaan, niinestä kierretystä langasta kudottuun haaviinsa. Lohet saatettiin myös pyydystää pussimaisella verkolla, jolla lohet saatiin kiskotuksi maalle. Lohen pyydystäminen haaviin oli raskasta ja vaarallistakin, etenkin jos kalastaja oli uimataidoton. Myös erilaisia verkkokalastustapoja lienee käytetty, mutta ainakin Flemingin tuomion perusteella luostariveljien tärkeimpänä kalastustapana oli lohitarhojen avulla tapahtuva nousukalan pyynti. 
Kun jäät helposti rikkoivat ja veivät paikoiltaan lohitarhan säleet, tarvittiin joka kevät melkoinen määrä puutavaraa. Koska puut on ollut helpointa kaataa ja kuljettaa joen rantaan talven rekikeleillä, on luostarilla pitänyt olla talven yli työnjohto ja renkejä valmistelemassa lohitarhojen korjaamista ja uusien pystyttämistä. Luostarilla onkin ollut tukikohta ja lastauspaikka nykyisessä Munkkiniemessä, joka ilmeisesti on saanut nimensä Padisen munkeiksi kutsutuista maallikkoveljistä. Mutta myös  Pitkäkosken tienoilla on mahdollisesti ollut tukikohta, jollaiseksi on arveltu Niskalan taloa. 
Niskala on hyvinkin voinut olla tukikohta, jossa työnjohtajana toimiva luostariveli renkeineen on huolehtinut pyyntikauden valmistelusta. Toinen vaihtoehto voisi olla se, että Niskalassa on asunut luostarin lampuoti eli vuokralainen, jonka urakkana on ollut tarvittavan puutavaran hankkiminen talvikauden aikana. Jäiden lähdettyä ja kevättulvan hieman laskettua, saapuvat muut kalastukseen osallistuvat maallikkoveljet ja rengit paikalle valmistelemaan pyyntiä. Kiireisemmäksi sesongiksi eli keskikesäksi on voitu myös palkata paikallisia asukkaita, joilla siinä vaiheessa on maanviljelystöiden lomassa mahdollisuus hankkia lisätienestiä.
Ennen kalastuskauden alkua oli huolehdittava siitä, että saaliin säilömiseksi tarvittavaa suolaa ja kalan suolaukseen sopivia tynnyreitä oli varattu riittävästi. Suola tuotettiin Lyypekin kautta Lüneburgin alueelta, ja myöhemmin sitä tuotiin myös Biskajanlahdelta, jonka merisuola oli arvostettua. Mutta tehtiinkö tynnyrit täällä, vai olivatko ne tuontitavaraa?
Keskiajalla toimi kauppajärjestö nimeltä Hansaliitto, jolla oli nykyistä EU:ta muistuttavia tehtäviä; niinpä Hansa huolehti mitta-astioiden yhtenäistämisestä. Ruotsiin kuuluvassa Suomessa käytettiin suolatun lohen tynnyrin mittana aamia, jonka suuruus oli 60 kannua (kannun koko vaihteli seudullisesti) eli noin 157 litraa. Koska luostari arvatenkin myi osan lohisaaliistaan saadakseen varoja muihin tarpeisiinsa, oli pakkausastian oltava eurooppalaisen standardin mukainen.
Hansaliittoon kuuluvat kaupungit päättivät 1375, että sillin, ja samalla muunkin suolakalan myyntiyksikkönä on oleva Itämeren (alun perin Rostockin) sillitynnyri, jonka vetoisuus oli 48 sikäläistä kannua vettä eli noin 118 litraa. Hansan Rostockin konttorissa oli kuparinen kannun mitta, johon muitten mitta-astioiden ja siis myös tynnyrien tilavuutta verrattiin. Nykymitoissa täysi suolakalatynnyri painoi noin 160 kiloa, josta kalan osuus oli 140 kiloa. Tehtiinkö tynnyrit talviaikana täällä, vai tuotiinko ne valmiiksi veistettyinä ja yhteen sovitettuina kimpinä pyyntipaikalla koottavaksi, ei ole tiedossa.
Vuonna 1571 ensi kerran asiakirjoissa mainittu, Petaksen ja Grotensin lounaispuolella sijaitsevan Bökarsin tilannimi viittaa kuitenkin ylästöläiseen tynnyrintekijään (böckare), ja saattaa olla nimenä keskiaikainen. Joka tapauksessa laadukkaan ja vuotamattoman lohitynnyrin teko vaatii ammattimiehen; kuka tahansa renkipoika pystyy kyllä kuorimaan ja teroittamaan näreitä ja pehmentämään sidoksia lohitarhaa varten, mutta tynnyrintekijöitä oli harvassa!  
Kun lohta sitten alkoi nousta, alkoi Tolkinkylän ja Ylästön vastarannalla tarkkuutta vaativa lohen säilöminen. Tynnyrit pestiin huolellisesti ja niiden pohjalle kaadettiin suolavettä. Lohet jäähdytettiin ja halkaistiin. Sisälmykset ja selkäranka poistettiin ja kalanpuolikkaat huuhdottiin lähdevedellä, minkä jälkeen ne ladottiin suomupuoli alaspäin tynnyriin ja niiden väliin ripoteltiin suolaa. Suolaa oli oltava juuri oikea määrä, noin 10 % kalan painosta, koska kala ei saanut pilaantua, mutta suolaa ei ollut myöskään varaa tuhlata. Viimeinen lohikerros ladottiin suomupuoli ylöspäin. Kalojen päälle pantiin ritilä ja painoksi puhtaita kiviä. Tynnyrit siirrettiin jokitörmään kaivettuun maakellariin.
Viikon kuluttua tynnyrin sisältö purettiin ja lohet ladottiin toiseen tynnyriin siten, että miedommin suolautuneet tynnyrin yläosan lohet tulivat alimmaisiksi. Tynnyri täytettiin piripintaan suolavedellä ja suljettiin. Ennen kuljetusta tynnyrin tappi avattiin ja varmistettiin, ettei tynnyrissä ole ilmaa. Lohitynnyri oli valmis kuljetettavaksi satamaan. 
Jokisuusta tynnyrit kuljetettiin vesitse Munkkiniemen lastauspaikalle, mutta Niskalasta asti niitä ei kannattanut lähteä kuljettamaan alavirtaan. Siksi kuljetus tapahtui hevosen vetämillä purilailla polkuja pitkin. Vaihtoehtona oli lastata tynnyrit ruuheen, jota vedettiin pitkin Mätäojan uomaa mereen asti. Mätäoja, joka oli noin 2500 vuotta sitten nykyistä Vantaanjoen alajuoksua edeltävä laskujoki, on ollut tärkeä kuljetusväylä. Tästä kertoo Silvolassa oleva maastonimi Dragnäset (Vetokannas), joka todistaa, että Vantaanjoelta on siirrytty Mätäojan latvoille ja päinvastoin. 
Jos suolasta oli puutetta, voitiin lohi hapattaa. Kalatynnyriä pidettiin avonaisena niin, että happaneminen pääsi alkuun. Sen jälkeen tynnyrin kansi suljettiin ilmatiiviisti ja happamoitumisprosessi pysähtyi. Hapankala haisee väkevälle, mutta on yllättävän hyvän makuista, minkä hapansilakan ystävät voivat todistaa. Hapankalatynnyreitä säilytettiin ennen kuljetusta maahaudassa (grav), mistä tulee maahan haudatun kalan nimi, gravlax. Puhuessamme graavilohesta tarkoitamme oikeastaan hapatettua lohta, sana on vain jostain syystä on muuttunut kevyesti suolattua kalaa tarkoittavaksi.
Rasvaisia kaloja, kuten lohta ja taimenta ei voi kuivata, kuten haukea, ahventa tai särkikaloja. Myöskään lämminsavustettu kala ei säily pitkään, vaan alkaa pilaantua. Sen sijaan kylmäsavustus on oiva tapa lohen säilömiseksi, ja sen avulla syntyi Helsingaa-joen kalastamoiden herkku, suolakuivattu varraslohi (spikelax). Varraslohi esiintyy asiakirjoissa luksustuotteena, jota käyttäen Padisen luostarin apotti pystyi tarjoamaan korkeimmille vierailleen poikkeuksellista herkkua.
Varraslohet suomustettiin, suolestettiin ja pantiin vahvaan suolaveteen. Viikon suolauksen jälkeen kala valutettiin ja vietiin savustettavaksi. Kylmäsavustus toteutetaan siten, että leppäpilkkeiden savu kulkee esimerkiksi turpeella peitetyn puuputken kautta ja jäähtyy alle 30 asteiseksi, jolloin se ei lämpökypsennä kalaa. Kalat riippuvat savun täyttämässä laatikossa tai turvekodassa jopa pari viikkoa kuivuen ja savustuen. Varraslohi säilyi hyvin talven yli ja ennen tarjolle viemistä se kuumennettiin hiilloksen yläpuolella. Koska varraslohen valmistus vaati paljon työtä ja aikaa, savustettiin vain pieni osa lohisaaliista varraslohiksi. 
Vantaanjoen lohenkalastamojen lohisaaliiden määrästä on tietoa vasta siltä ajalta, jolloin oikeudet jo olivat siirtyneet Turun hiippakunnalle. Tutkijat ovat olemassa olevien verotustietojen avulla kyenneet arvioimaan luostarin lohisaaliin määriä. Vantaanjoen lohisaaliit ovat toki olleet vaatimattomia verrattuna valtakunnan tärkeimmän lohijoen Kemijoen saaliisiin, jotka arkkipiispan virkaan myöhemmin edenneen ruotsalaisen hovisaarnaajan Haqvin Spegelin mukaan ”åhrligt fyllas tre tusen hela tunnor” eli suolalohta saatiin Kemijoesta yli 400 tonnia vuodessa. Syystäkin pappismies selittää seurakuntalaisilleen nousulohen olevan Jumalan ihmetyö ja erityinen kiitoksen aihe siksi, että ”Herra näin ruokkii niin monta nälkäistä suuta”.
Jos arvioidaan Vantaanjoen ylimmän ja alemman kalastamon yhteensä tuottaneen parhaimpina vuosinaan Padisen luostarille 5-7 tynnyriä suolattua lohta ja 4-5 tynnyriä suolattua taimenta sekä muutaman tusinan varraslohia, on siitä riittänyt ”ohrattoon” sekoitettua lohta ja taimenta, suurustettua lohikeittoa sekä lohilientä ja lohenpäitä viikoittain luostarin arviolta parille kymmenelle munkille ja ehkä ainakin juhlapäivinä myös maallikkoveljille. Varraslohet taisivat mennä ”parempiin suihin” luostarin johdon edustustarkoituksiin ja vallasväelle myytäväksi.  
Parhaat apajapaikat ovat toki olleet heti jokisuussa eli nykyisen Helsingin Vanhankaupunginkoskella, mutta varmasti lohta ja taimenta on saatu myös nykyisen Ylästön edustalta, eli Tolkinkylästä Vantaankoskelle ulottuvalta koskijaksolta. Vuonna 1548 tilitettiin kalastamoilta Turun piispalle 50 taimenta ja 41 varraslohta ja vuonna 1549 ainakin 50 varraslohta. 


Epilogi


Vantaanjokeen nousevien lohien määrä alkoi jauhomyllyjen ja sahojen käytön vaatimien patorakennelmien vuoksi hitaasti vähetä 1500-luvulta lähtien. Kolmisen sataa vuotta myöhemmin merilohi ei enää juurikaan noussut Vantaaseen; jäljellä olivat vain taimenet, jotka paremmin pystyivät sopeutumaan elämään Vantaan latvapuroissa. Äärimmäisen uhanalaisesta taimenesta tuli niin vahvasti Vantaanjoen suojelun symboli, että yhä useammat suojelijat alkoivat uskoa, että lohi ei aikaisemminkaan ole kuulunut Vantaanjoen lajistoon – väite, joka nyttemmin on osoittautunut virheelliseksi.

Lopullisen kuoliniskun lohelle antoi Helsingin kaupungin 1800-luvun loppupuolella suorittama Vanhankaupunginkosken patoaminen – vai antoiko sittenkään? Kun Vantaanjoen vedenlaatua on parin viime vuosikymmenen aikana saatu jokivarren kuntien yhteisillä ponnistuksilla parannetuksi, on kaikki mahdollisuudet saada taimenen ohella myös lohi palautetuksi joen asukiksi. Mitään estettä Vantaanjoen muuttamiselle Ruotsin Mörrumjoen tasoiseksi lohijoeksi ei ole, jos vain jätevesiverkoston päästöt ja puhdistamoylivuodot saataisiin kuriin ja nousuesteet puretuiksi. 

Mutta juuri siinä on ongelma. Vaikka jokivarren asukkaat ovat tehneet suuria investointia Vantaanjoen hyväksi, tuhoaa jokisuun nousuesteitä hallinnoiva Helsinki silkkaa välinpitämättömyyttään vuosikymmenten työn ja mittaamattomat arvot. Äärimmäisen uhanalaisen taimenen uhanalaisuusluokka voi alentua vain yhden portaan eli luokkaan hävinnyt! Ainutlaatuinen geeniperimä menetetään vain siksi, että muutamat viime vuosisadan tekniikasta hurmaantuneet voimalaitosharrastajat ovat saaneet niin kaupungin ylimmän johdon kuin kaupunginhallituksen jäsenet uskomaan, että Vanhankaupunginkosken voimalalla ei ole kulttuurihistoriallista arvoa ilman, että sen koneisto on käynnissä! Näkemys on yhtä järjetön kuin olisi vaatimus siitä, että maailmanperintökohde Verlan laitteet pitäisi kulttuurihistorian vuoksi pitää käynnissä. Siis että ihmiselle hengenvaaralliset hihnat ja sirkkelit silpoisivat kävijöitä! Ei tietenkään, mutta Helsingin päättäjistä ympäristölautakuntaa myöten on hyväksyttävää käyttää vanhanaikaista ja kaloille erittäin tuhoisaa francisturbiinia, jollainen on muissa EU-maissa direktiivien vastaisena kielletty, koska se tuhoaa jopa 60 – 90 % smolteista eli lohikalojen vaelluspoikasista. 


Nykyisin Helen Oy:n operoima laitteisto ei tuota sähköä edes huoltokustannustensa edestä, joten sen käyttöönottoa olisi täysin mahdotonta perustella vesilain mukaisessa lupaprosessissa. Laitoksen toiminta on sen aiheuttamasta vahingosta huolimatta kuitenkin muodollisen laillista, koska viranomaiset ovat auliisti tulkinneet muka haitattoman toiminnan mahdolliseksi vanhan (siis kirjaimellisesti tsaarinaikaisen) luvan perusteella! Tällainen tulkinta on täysin kestämätön niiden EU:n vesidirektiivien nojalla, jotka ovat jo tulleet sellaisinaan Suomea sitoviksi niiden implementoinnin (lainsäädäntöön sisällyttämisen) laiminlyönnin vuoksi. 

Vanhankaupungin padon purkaminen etenee helsinkiläispoliitikkojen venkoilun vuoksi hitaasti kuin Iisakin kirkon rakentaminen. Padon purkaminen ja korvaaminen asianmukaisella pohjapadolla – ainoa eurooppaoikeuden vaatimusten mukainen ratkaisu – ei ole teknisesti yksinkertaista. Sen sijaan tuhoisan ”kalanlihamyllyn” pysäyttäminen olisi hetkessä suoritettu, jos tahtoa vain olisi. 

 

Tärkeimmät lähteet:


Hornborg-Jutikkala-Rosén-Waris; Helsingin kaupungin historia I (SKS 1950) 

Saulo Kepsu: Uuteen maahan – Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö (Tammerpaino 2005)


Pentti Renvall: Historiantutkimuksen työmenetelmät (WSOY 1947)


Ilmari Salomies: Suomen kirkon historia I (Otava 1944)

Tapio Salminen: Fishing with Monks - Padise Abbey and the River Vantaanjoki from 1351 to 1429. (University of Tampere)
Tapio Salminen: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika (Otava 2013)
Kustaa Vilkuna: Lohi (Otava 1975)
Kansallisarkiston (Helsinki) ja Riksarkivin (Tukholma) tietokannat sekä yksittäiset hakusanat internetissä.
 
Kirjoitusta ei ole nootitettu, mutta todettakoon, että pääasiallisen lähteen muodostava Tapio Salmisen ja Saulo Kepsun teokset.
 
Kirjoitus on tarkoitettu historiaa popularisoivaksi, joten siinä on esitetty varmoina asioina detaljeja, jotka kirjoittajan käsityksen mukaan ovat mahdollisia, mutta joista ei ole olemassa asianmukaista historiallista dokumentaatiota.